Timo Kotkasaari: Vaelluskala- ja vesivoimaetujen yhteensovittamisesta vesilainsäädännössä ennen ja nyt

Kalastuksen asema vesivoimahankkeissa on vaihdellut yhteiskunnallisen ja teknisen kehityksen mukaan. Vesivoiman pitkän rakentamiskauden aikana vesilainsäädäntö ja lupakäytäntö suosivat vesirakentamista, mistä väistämättä seurasi huomattavia menetyksiä vaelluskalakannoille. Enin osa lupien kalatalousmääräyksistä on vanhaa perua. Vesilainsäädäntöä on asteittain kehitetty erityissäännösten nojalla siten, että vanhojen vesitalouslupien epätarkoituksenmukaisia kalatalousmääräyksiä on mahdollista muuttaa jälkikäteen.   

Kalastuksen asema vesilainsäädännössä oli vahva ennen vesivoimarakentamisen 1900-luvun alkupuolta alkanutta pitkää kautta. Kalastus oli yksi valtaväyläintresseistä. Valtaväylä oli pidettävä auki muun muassa kalan kulkua varten.  Sitä ei voinut sulkea kiinteällä padolla. Maamme teollistuessa energiaksi valittiin höyryn sijasta sähkö, jota saatiin vesivoimasta. Vuoden 1902 vesioikeuslaki oli ensimmäinen ”oikea” vesilaki. Se suojasi kalastusintressiä. Sen mukaan valtaväylän sai sulkea vain erityisehdoin. Isoon jokeen sai rakentaa kiinteän padon vain sinne, ”mihin lohi ja siika eivät enää tavallisesti nouse”. 

Kiivaimpien rakentamisvuosikymmenten aikana vesirakentamiseen saatettiin ryhtyä vesioikeuslain vastaisesti jopa ennen lupahakemuksen tekemistä tai ennen luvan saamista. Sotavuosien ajan poikkeuslait korostivat vesivoiman merkitystä. Poikkeuslakiesitysten perusteluissa katsottiin esimerkiksi, ettei jokikalastuksen voitu sallia olevan esteenä vesivoiman käyttöön ottamiselle tai että tuota kalastusta pidettiin vesivoimaetuun verrattuna ”aivan vähäisenä”. Väliaikaisen luvan nojalla oli mahdollista rakentaa voimalaitos, mutta kalastuksen turvaamiseksi tarkoitettujen kalatalousmääräysten asettaminen lykättiin erikseen ratkaistaviksi vuosien tai jopa vuosikymmenten päähän. Kalastusintressi joutui tuolloin todella ahtaalle.

Monet vaelluskalastusintressin kannalta ongelmalliset vesitalousluvat ovat peräisin ennen vuoden 1962 vesilakia. Päätöksissä määrättyjä kalateitä ei aina rakennettu tai ne eivät toimineet odotetusti. Määrätyt kalanpoikasistutukset saattoivat olla alimitoitettuja. Osassa pienvesivoimalaitoslupia kalatalousmääräys puuttui kokonaan (ns. nollavelvoitteet). Kysymys kuuluukin, miten ja missä laajuudessa voidaan jälkikäteen puuttua näiden vanhojen vesitalouslupien kalatalousmääräyksiin vaelluskalakantojen elvyttämiseksi? 

Vesilainsäädännölle on ollut ominaista vesitalouslupien pysyvyyssuoja. Vuoden 1902 vesioikeuslain mukaan myönnetyllä luvalla oli niin vahva pysyvyyssuoja, että muutosta lainvoimaiseen päätökseen saattoi oikeastaan harkita vain tuomion purkua koskevien säännösten nojalla. Vuoden 1962 vesilaissa vesitalousluvan pysyvyyssuoja oli edelleen vahva. Vesitalousluvan kalatalousmääräysten tarkistaminen oli vain hyvin rajoitetusti mahdollista lain alkuvuosina.  

Käänteentekevä muutos tapahtui vesilain laaja-alaisen muutoksen yhteydessä vuonna 1987. Vesilakiin otettiin eri hanketyypeille yhtenäiset kalatalousmääräysten tarkistamiseen oikeuttavat säännökset olosuhteiden muuttumisen varalle. Vesioikeus voi hakemuksesta muuttaa kalanhoitovelvoitetta tai -maksua koskevia määräyksiä, jos olosuhteet olivat olennaisesti muuttuneet. Vuonna 1994 sääntelyä vielä täsmennettiin ja lakiin lisättiin toiseksi kriteeriksi velvoitteen epätarkoituksenmukaisuus. Se ei edellyttänyt olosuhdemuutosta. Nämä erityissäännökset otettiin voimassa olevaan vuoden 2011 vesilakiin.   

Oikeuskäytäntöä alkoi muodostua erityisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Useassa KHO:n vuosikirjaratkaisuissa on ollut kysymys 1930- tai 1940-luvulla annetuista lupapäätöksistä, joiden kalatalousmääräykset on tarkistettu vastaamaan vesilain vaatimuksia. Epäonnistuneita kalatievelvoitteita on muutettu kalanpoikasistutuksiksi tai kalanhoitomaksuiksi. Onpa rakentamatta jäänyt kalaporraskin voitu määrätä rakennettavaksi uudella päätöksellä.  Uhanalaisten kalalajien elvyttämistarve on myös ollut perusteena uusille ratkaisuille.

Vuonna 2012 voimaan tullut kalatiestrategia merkitsi kalatieajattelun uutta tulemista. Sen ydinajatus on painottaa kalojen luontaisen lisääntymiskierron ylläpitämistä ja palauttamista. Siinä korostetaan eri osapuolten yhteistyötä ja osaamista, sillä kalatiehankkeet ovat vaativia ja kalliitakin rakennushankkeita. Kalatiestrategiassa on valittu kärkikohteiksi 55 patoa 20 joella.      

EU:n vesipuitedirektiivin jälkivalvonnalliset keinot liittyvät aiheeseeni siten, että jäsenvaltioiden tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin vaelluskalakantojen elvyttämiseksi ennakkovalvontatoimenpiteiden yhteydessä. Lisäksi EU- tuomioistuimen tunnettu ns. Weser-joen ratkaisu luo paineita täsmentää lainsäädäntöämme vastaamaan direktiivin ympäristötavoitteiden saavuttamista.  

Aiheesta lisää artikkelissani ”Vesilain mukaisten kalatalousmääräysten muuttamista koskevan sääntelyn tausta ja kehityspiirteitä”(Ympäristöjuridiikka 3–4/2019, s. 52–84).

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.