Päivi Lundvall, FT, dos.
Toiminnanjohtaja
Suomen luonnonsuojeluliitto
Kansainvälinen politiikkatavoite on ollut luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämisen vuoteen 2020 mennessä eli nyt! Tästä huolimatta monimuotoisuuden köyhtyminen jatkuu kiihtyvällä nopeudella niin kansallisesti kuin globaalistikin. Köyhtymistä vauhdittavat ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousun aiheuttama ilmastonmuutos ja maan lisääntyvä käyttäminen mm. rakentamiseen, maanviljelykseen ja metsätalouteen.
Luonnon ekosysteemien kompleksisen, vuorovaikutteisen ja dynaamisen toiminnallisuuden ymmärtäminen ja ekosysteemeihin kohdistuvien vaikutusten ennakointi ovat biologisesti suuria haasteita. Ekosysteemien toiminnallisuuden tutkiminen ja ymmärtäminen on tieteenalana ollut viime vuosina ilmastonmuutoksen vuoksi ollut erityisesti mielenkiinnon kohteena. Silti ymmärtämyksemme luonnon epälineaarisista seuraussuhteista ja seurausten aikaviiveistä on vielä vajavaista, vaikkakin monitieteiset lähestymistavat verkostojen vuorovaikutussuhteiden tutkimuksessa ja analysoinnissa tuottavat koko ajan uutta tietoa. Esimerkkinä mainittakoon Bayesin verkostoanalyysi, joka huomioi ekosysteemiin liittyvät monet muuttujat ja käyttää todennäköisyyksiä uskomusasteiden mittareina mahdollistaa vaihtoehtoisten päätösten analysoimisen kvantitatiivisilla keinoilla.
Ekosysteemien toiminnan ymmärtäminen edellyttää siis kokonaisvaltaista tarkastelua. Se tarkoittaa esimerkiksi vesistöalueiden kohdalla kokonaisuutta aina purojen latvoilta mereen laskeviin suistoihin ja rannoilta pohjassa eläviin lajeihin – huomioiden myös eliöiden eri elämänkiertojen vaiheet.
Ilmastonmuutoksen nopeus ja tiedon lisääntyminen on saanut aikaan filosofisen muutoksen – nyt ymmärretään ihminen osaksi luontoa, jolloin ihmisen vaikutus ekosysteemien toimintaan, ja sen osana ihmiseen itseensä, ymmärretään aiempaa paremmin. Ihminen nähdään osana ekosysteemejä. Se onkin perusteltua, sillä maailmasta ei enää löydy ekosysteemejä, jotka eivät olisi vähintään välillisesti ihmisvaikutuksen alaisia.
Ekosysteemilähestymistapa on YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen, biodiversiteettisopimuksen (SopS 78/1994) mukanaan tuoma tarkastelukeino, joka integroi maankäytön ja luonnon yhteen edistäen suojelua ja kestävää käyttöä sekä hyötyjen tasapuolista jakoa. Lähtökohtaisesti menettelytapa poikkeaa sekä Suomen että monien muiden maiden aiemmin enemmän antroposentrisestä toiminnan suunnittelusta, oikeusperinteestä ja hallinnosta, joissa ihminen asemoitiin luonnon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, suojelijaksi ja hoitajaksi. Aiemmin esim. Reunanen (2006) on todennut, että luonnontiedelähtöiset käsitteet poikkeavat ekologian käsitteistöstä, sillä ekologiassa lajia ei käsitteellisesti eroteta sen esiintymisympäristöstä. Biodiversiteetti sopimuksen toimeenpanon on perustuttava tieteellisiin menetelmiin, joiden focus on ekosysteemien toiminnallisessa tarkastelussa tunnistaen samalla ihmisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden. Jo yli 15 vuotta sitten laadittiin (Jäppinen ja muut 2004) ympäristöministeriön toimeksiannosta raportti ja ohjeet ekosyysteemilähestymistavan käyttömahdollisuuksista Suomessa. Selvityksessä kuvattiin ekosysteemilähestymistavan 12 periaatetta ja viisi toimintaohjetta.
Niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa ekosysteemilähestymistavan käyttöönotto on jäänyt joko kokonaan tai osittain kesken (esim. Maes ja muut 2012). Säätelyn puuttuessa ekosysteemilähestymistavan soveltaminen viranomaispäätöksissä jää toteutumatta tai tulee sovelletuksi vain osittain viranomaisen harkintavallan mukaan. Syynä on ehkä ekosysteemilähestymistavan toimeenpanon ja soveltamisen vaatima hallinnollisen ajattelutavan muutos, siirtyminen ymmärtämään ihminen vaikutuksineen osaksi ekosysteemeien vuorovaikutuksellista kokonaisuutta. Lisäksi viranomaisen koulutus, kokemus ja yhteistyöverkostot vaikuttavat harkinnan näkökulmaan.
Ekosysteemilähestymistapaa sovelletaan kuitenkin vesipuitedirektiivin kohdalla osana merienhoito- ja vesienhoitosuunnittelua. Soveltamisen vaade mainitaan Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiassa ”Luonnon puolesta – ihmisen hyväksi”, joka hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätöksellä joulukuussa 2012. Tavoite on kirjattu seuraavasti: ”Vesien elollisia luonnonvaroja hoidetaan ja käytetään kestävästi ja soveltaen ekosysteemilähestymistapaa”. Terrestristä luontoa koskevissa tavoitteissa ekosysteemilähestymistapaa ei mainita.
Onkin mielenkiintoista, miksi akvaattisten ekosysteemien kohdalla ekosysteemilähestymistapa on nähty helpommin käyttöön otettavana kuin terrestrisellä puolella? Monissa tapauksissa kuitenkin käytännössä terrestrisen luonnon suojelussa toimitaan ekosysteemilähestymistavan kanssa samankaltaisten menettelytapojen kautta. Ehkä juuri menettelytapojen samankaltaisuus on osaltaan vesittänyt ekosysteemilähestymistavan soveltamista?
Ekosysteemilähestymistavan tuomista mukaan käynnissä olevan luonnonsuojelulain uudistuksen elementiksi tulisikin vakavasti harkita. Biodiversiteettisopimuksen raamit ekosysteemilähestymistavan soveltamiseksi ovat edelleen olemassa. Mielestäni ekosysteemilähestymistavan avulla voidaan nykyistä tehokkaammin valtavirtaistaa biodiversiteettisopimuksen tavoitteiden saavuttamista. Jäppinen ja muut (2004) toteavat, että ekosysteemilähestymistavan periaatteet, biodiversiteettisopimuksen toteutuksen ensisijaisena viitekehyksenä, tulisi ottaa huomioon kansallisten biodiversiteettistrategioiden ja toimintaohjelmien kehittämisessä ja päivittämisessä. Similä ja muut 2017 tutkimus osoitti, että Suomessa ei nykyisellään ole politiikkakeinoja, jotka mahdollistaisivat järjestelmällisen ja kokonaisvaltaisen vihreän infrastruktuurin turvaamisen ja kehittämisen. Käsite vihreä infrastruktuuri on läheinen ekosysteemilähestymistavalle, mutta jälkimmäinen ottaa paremmin huomioon tieteellisen näkökulman ekosysteemien toiminnallisuuden säilyttämiseen. Reunanen (2006) on katsonut, että ”jos lainsäädäntötoimia halutaan perustella ekologisesti, myös terminologia ja käsitteiden määrittely alkaisi ekologisista käsitteistä ja tämä ohjaisi lainsäädäntöä ja lakitekstin muotoilua”. Alustavasti ajatellen ekosysteemi lähestymistapa voisikin olla perustellumpi muoto kuin vihreä infrastruktuuri.
Ekosysteemilähestymistavan käyttöönotto ei Suomen ympäristön ja luonnonsuojelun toimeenpanossa ole toteutunut kaikilta osin biodiversiteettisopimuksen mukaisesti, siksi mielestäni olisi syytä uuden luonnonsuojelulain tavoitepykäliin lisätä maininta ekosysteemilähestymistavan käyttämisestä luonnonsuojelun suunnittelussa ja päätöksenteossa. Lisäksi luonnonaluiden ja -varojen hyödyntämistä koskeviin luonnonsuojelulain mukaisiin lupa- ym. päätöksentekoa ohjaaviin pykäliin tarvittaisiin muutoksia, jotta ekosysteemien toiminnallisuus voidaan huomioida.
Kirjallisuutta:
Convention on biological diversity. https://www.cbd.int/doc/legal/cbd-en.pdf. United Nations 1992.
Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiasta 2012-2020, Luonnon puolesta – ihmisen hyväksi. https://www.ym.fi/fi-FI/Luonto/Luonnon_monimuotoisuus/Strategia_ja_toimintaohjelma. Valtioneuvosto 2012:
Jukka-Pekka Jäppinen, Juha Seppälä & Jukka Salo: Ekosysteemilähestymistapa biodiversiteetin suojelussa, hoidossa ja kestävässä käytössä. Suomen ympäristö 733. 2004
Susanne Raum & Clive Potter: Forestry paradigms and policy change: the evolution of forestry policy in Britain in relation to the ecosystem approach. Land Use Policy, 49, 462-470. 2015
Pasi Reunanen: Liito-orava lainsäädännössä – ekologis-juridinen näkökulma lajisuojeluun. Ympäristöjuridiikka 1/2006.