Tiina Paloniitty: Minne menet, vesipuitedirektiivi?

Olipa kerran vesipuitedirektiivi eli, näin ystävien kesken, vesipuikkari (2000/60/EY). Direktiivi täytäntöönpantiin aikanaan ja niin tehtäessä jäsenvaltioissa päädyttiin monipuolisiin näkemyksiin siitä, miten sitovasta instrumentista onkaan kyse. Kuten tunnettua, näillä leveysasteilla päädyttiin siihen, että vesienhoitosuunnitelmassa esitetty tulee ottaa huomioon erilaisia ympäristönkäyttölupia harkittaessa. Myöhemmin oikeuskäytännössä huomioimisvelvoite on aika ajoin päässyt vaikuttamaan lopputulokseenkin.

Vesipuikkarin sitovuudesta puhuttaessa villakoiran ytimenä on puikkariin otettujen ympäristötavoitteiden oikeudellinen asema. Ovatko ne teknisia normeja, jotka eivät vaikuta juridisesti suuntaan eivätkä toiseen? Vai sitovatko tavoitteet lopputulokseen nähden – eli jos tavoitteita ei saavuteta, jäsenvaltio on syyllistynyt velvoitteidensa rikkomiseen? Vai sitovatko tavoitteet vain parhaaseen mahdolliseen ponnisteluun – jos jäsenvaltio on kunnon valtiokansalaisen tavoin suorittanut kaikki vaaditut hallinnolliset menettelyt, tehnyt tutkimukset ja luokitellut vesimuodostumat, ei sitä voi saattaa vastuuseen tavoitteiden toteutumatta jäämisestä? Miten tavoite sitoo?

Oikeuskirjallisuudessa on analysoitu jäsenvaltioiden valitsemia täytäntöönpanoratkaisuja ja otettu kantaa tavoitteiden merkitykseen suuntaan jos kolmanteen. Yhteen äärilaitaan voidaan sijoittaa näkemykset, joiden mukaan tilatavoitteilla ei ole sisällöllistä velvoittavuutta – tällöin vesipuikkarin velvoittavuus nähdään lähinnä hallinnollisten harjoitusten suorittamisvelvoitteena. Janan toiseen päähän sijoittuvat kannanotot, joiden mukaan rikotaan direktiivin syvintä päämäärää vastaan, jos kiistetään tilatavoitteiden juridinen sitovuus.

Paljon on spekuloitu sitäkin, mikä merkitys on yksittäisen tilaan vaikuttavan tekijän – aineen tai eliön – laadun muuttumisella. Jos yksittäisen tekijän laatu heikkenee, tarkoittaako se, että koko vesimuodostuman luokituksen on senkin heikettävä?

Pitkään sai vesi virrata Vantaanjoessa ennen kuin EU-tuomioistuin sai ratkottavakseen tämän vesipuikkarin pähkinän. Puolitoista vuotta sitten Saksasta lähestyttiin tuomioistuinta ennakkoratkaisupyynnöllä (tapaus C-461/13, http://tinyurl.com/ecjWFD). Tehtäväksi annettiin ratkaista, mitä tarkoittaa direktiivissä mainittu tilan heikkeneminen, mihin se jäsenvaltioita sitoo ja – kirsikkana kakussa – onko jäsenvaltiolla velvollisuus jättää myöntämättä lupa hankkeelle, jonka vaikutukset saattavat heikentää vesimuodostumien tilaa.

Julkisasiamies Jääskinen antoi asiasta ratkaisuehdotuksensa viime lokakuussa. Oikeuskirjallisuuden jälkeen Jääskisen ratkaisuehdotus on ollut suorastaan virkistävää luettavaa – ratkaisuehdotus on hyvin omaehtoinen. Jos tuomioistuin päättää ehdotuksen mukaan, moni jäsenvaltio taitaa olla lainsäädäntömuutosten äärellä.

Jääskisen mukaan jäsenvaltion viranomaisilla on, jollei poikkeuslupaa ole myönnetty, velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa hankkeelle, jos hanke saattaa huonontaa pintavesimuodostuman tilaa tai vaarantaa pintavesien hyvän tilan. Tilan huononeminen on käsillä silloinkin, kun aineen tai laatutekijän muutos ei aiheuta vesimuodostuman siirtymistä alempaan luokkaan.

Jos kanta pysyy tuomioistuimessa ja hyvän tilan saavuttamiselle on annettava ratkaiseva merkitys hankkeiden lupamenettelyissä, ollaan kaukana huomioimisvelvollisuuden ympäripyöreydestä. Tällöin on velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa, jos hanke huonontaa vesien tilaa – saattaisiko normia selkeämmin muotoilla.

Jos kanta pysyy, nousevat vesipuikkarissa ja muussa unionin vesioikeudessa annetut poikkeamismahdollisuudet arvoon arvaamattomaan. Kansallisestihan poikkeamismahdollisuuksista ei ole paljoa säädelty – aivan ymmärrettävästi, sillä mitäpä tuota säätää poikkeuksista, kun itse suunnittelunkaan ei nähty olevan erityisen sitovaa. Tietäen millaista vesipuikkarin tulkitseminen on, ei aihetta mittavaan jälkiviisauteen kuitenkaan ole.

Ken elää, se näkee. Tuomioistuin antanee ratkaisunsa lähikuukausien aikana. Sit- ten tiedämme, meneekö meillä ja monissa muissa jäsenmaissa valitut linjaukset uusiksi.

 

IMG_2440
Kuva: Elina Vaara

 

5 kommenttia artikkeliin “Tiina Paloniitty: Minne menet, vesipuitedirektiivi?

  1. Hauska kirjoitus.

    Blogissa mainittua julkisasiamiehen kantaa asiassa C-461/13 on yleisesti hieman kummeksuttu, kun siinä on katsottu, että mikä tahansa heikennys minkä tahansa tilan luokan sisälläkin olisi vastaavassa asemassa kuin luokan tilan tason putoaminen kokonaan toiseksi. Kantaa on mielestäni vaikea johtaa direktiivistä. Sen sijaan on mahdollista ottaa huomioon päätöksenteossa myös luokkaan vaikuttavilla tekijöillä. Tämän tapainen argumentointi näkyy mm. päätöksessä KHO 2014:176.

    Ollaan mitä mieltä tahansa tilatavoitteiden sitovuudesta, olisi tärkeää, ettei tilatavoitteita luokkana miellettäisi ainoaksi tekijäksi joka vaikuttaa YSL/VL lupaharkinnassa. Lähtökohta Suomessa on ollut aina joka tapauksessa paljon pienipiirteisempi vesistön laatutarkastelu kuin tilatavoitteen luokka (vesimuodostumassa).

    Vastaa

    1. Jep – oikeassa olet, huhuina kiertänyttä linjaa hämmästeltiin jo viime syyskuussa, kun ensimmäisiä tietoja alkoi tihkua. Silloin vielä ajattelin, että huhut jäävät huhuiksi, koska linjaus vaikutti niin radikaalilta ja heikosti perusteltavissa olevalta. Sanoin sen ääneenkin – yrittäen lohduttaa asiaa esitellyttä saksalaista kollegaa – mutta niinpäs vain kävikin, että hän oli oikeassa ja valistunut näkemykseni väärässä.

      Todella kiinnostavaa nähdä, mihin tuomioistuin päätyy.

      Saattaa olla, että unionin tasolla ei ole mahdollista hahmottaa sitä, miten vesistöillä kuorrutetussa maassa kuten Suomessa tilatavoitteiden sitovuus asemoituu. Hankkeiden vesistövaikutukset ovat olemassaoleva tekijä varmasti useammissa hankkeissa kuin joissakin muissa jäsenmaissa. Puhumattakaan tuosta suhteesta aiemmin harjoitetun laatutarkastelun ja vesipuikkarin isojen linjojen välillä.

      Että tämä onkin kiinnostava ja monipuolinen aihe!

      Vastaa

    1. Tokihan toki! Tuskin maltan odottaa, miten asiassa käy.

      Vastaa

      1. Sen verta vielä jatkan tätä keskustelua vesipuikkarista, että KHO 2015:63 päätöksessä on sivuttu voimakkaasti muutetun vesimuodostuman statuksen saaneen uoman merkitystä päätöksenteossa, kun tarkoitus on parantaa kalan kulkua. Tässäkin kala on taimen, jonka merkitys ekologisen hyvän tilatavoitteen kannalta voi olla ratkaiseva (vrt. KHO 2014:176). KHO ei antanut suurta merkitystä uoman statukselle, jos tilan parantaminen (potenttiaalinen tila) on kuitenkin edelleen mahdollista. Lisäksi on hyvä havaita, että uoman status voi muuttua eri suunnittelukierroksilla.

        Vastaa

Vastaa käyttäjälle Maria Kämäri (@KamariML) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *