Lauri Jääskeläinen: Milloin kaavoitusta tarvitaan?

Maankäyttö- ja rakennuslain keskeisiä tavoitteita on ollut lisätä kaavoitusta. ”Haulikolla ammuttu” hajarakentaminen hajoittaa yhdyskuntarakennetta, ei edistä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti eikä ehkä kulttuurisestikaan kestävää kehitystä. Mutta voisiko yksityiskohtaisen kaavoituksen vaihtoehtona käyttää hiljenevillä alueilla rakennusjärjestystä nykyistä enemmän?

Rakennusjärjestyksen käyttöalaa kasvatettu

Lain muutoksilla on rakennusjärjestyksen käyttömahdollisuutta lisätty. Niin sanotun KARALUSU –paketin tuoma mahdollisuus antaa rakennusjärjestyksessä määräys vapaa-ajanasunnon käyttötarkoituksen muuttamisesta pysyvään asumiseen ilman poikkeamispäätöstä tai suunnittelutarveratkaisua herätti kuntapoliitikoissa ylimitoitettuja toiveita. Rannoille on laadittu paljon rantayleiskaavoja ja rakennusjärjestys taipuu hierarkisesti alempana niille, asemakaavoista puhumattakaan. Kaavoitetuilla alueilla ei kaavan vastainen käyttötarkoitusmuutos onnistu ilman kunnan poikkeamispäätöstä tai suunnittelutarveratkaisua. Toisaalta, ”kaikki” valta on nykyään kunnilla itsellänsä. Vallan vastapainona on vastuullinen päätöksenteko, eikä toimivallan siirroilla kuntiin ole miltään osin muutettu lupaedellytysten harkintaa koskevia oikeusohjeita.

Maanomistajien yhdenvertaisuus on terveen yhdyskuntarakenteen ohella toinen keskeinen lähtökohta, kun rakentamisen sijoittumista harkitaan. Emätilaperiaatteena tunnettu, aiemmin kantatilaperiaatteeksi kutsuttu, metodi ei perustu suoraan lain säännöksiin. Periaate on kehittynyt käytännön tarpeista ja sitä on vakiintuneesti sovellettu myös oikeuskäytännössä. Tosin tutkijapiireissä on toistuvasti epäilty alun perin rantarakentamiseen kehitetyn periaatteen soveltumista ”kuivan maan” suunnittelutarvetilanteisiin. Korkein hallinto-oikeus on viitannut emätilaperiaatteeseen myös joissakin päätöksissä, jotka eivät ole koskeneet ranta-alueita.

Emätilaperiaatetta käyttämällä määritetään rakentamisen mahdollisuus ja rakentamisen määrä jonkin tietyn poikkileikkausajankohdan mukaisille tiloille, emä- tai kantatiloille. Yleensä leikkausajankohtina on käytetty joko rakennuslain voimaantuloajankohtaa 1.7.1959 tai rantakaavasäännösten voimaantuloajankohtaa 15.10.1969.

Maapolitiikkaa ja linjauksia

Kunnissa on ryhdytty – osin vuonna 2015 maankäyttö- ja rakennuslakiin lisätyn maapolitiikan harjoittamista koskevan yleisluontoisen maininnan innoittamina – laatimaan entistä pontevammin erilaisia maapoliittisia ohjelmia. Ohjelmat ovat luonteeltaan linjauksia, jotka on tulkittu juridisesti valmisteluksi eikä niistä pääse valittamaan.

Maapoliittisilla linjauksilla kunta pystyy harjoittamaan vaalikauden ylittävää suunnitelmallista maankäytön ohjausta. Niiden avulla kunta ohjaa kaavoitusta alueille, joilla arvioidaan olevan elinvoimaa ja joille kunnan kannattaa tehdä infrarakentamisen ja palveluverkon investointeja. Linjauksia käytetään myös maanhankinnan välineinä.

Yleisluontoisempien maapoliittisten linjausten lisäksi on kunnissa laadittu myös tarkempia edullisuusvyöhyketarkasteluja. Tilakohtaisia rakennuspaikkojen määrän mitoituksia on sidottu vyöhykkeisiin siten, että kyläalueille hyväksytään enemmän rakentamista kuin syrjäisemmille alueille. Myös näissä tilanteissa on usein turvauduttu emätilatarkastelun kaltaisiin poikkileikkausajankohtiin.

Rakennusjärjestyksen luonne

Maapoliittisiin linjauksiin verrattuna rakennusjärjestyksen etuna on, että sen valmistelussa noudatetaan kaavoituksesta tuttua vuorovaikutteisuutta. Maanomistajia ja muita osallisia kuullaan. Rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevasta päätöksestä voi myös valittaa.

Valtaosa maan pinta-alasta sijoittuu alueille, joille ei ole odotettavissa kasvua eikä mainittavampia rakentamispaineita. Kaupungistuminen ja väestön keskittyminen muutamaan kasvukeskukseen on ennusteiden mukaan vain kiihtymässä.

Hiljenevissä kunnissa eivät kuntien mahdollisuudet yksityiskohtaiseen kaavoitukseen ole kehuttavat. Toisaalta, jos rakentamisen halukkuuttakaan ei juuri ole, niin miksi käyttää vähiä voimavaroja tarkkaan suunnitteluun.

Rakennusjärjestys voi tällöin näyttäytyä instrumenttina, jonka käyttöalaa rakentamisen mitoittamisessa ja muussa ohjauksessa voitaisiin edelleen kasvattaa. Rakennusjärjestys on lain mukaan pakollinen jokaisessa kunnassa. Rakennusjärjestystä joudutaan myös aika ajoin päivittämään. Voisiko rakennusjärjestys toimia eräänlaisena ”kevytkaavana”?

Aiheesta lisää artikkelissani ”Maanomistajien yhdenvertaisuus ja rakennusjärjestys” (Ympäristöjuridiikka 4/2018 s. 52 – 69).

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.