Professori Kai Kokko: Talvivaaran kaivokseen liittyvien syytteiden käsittely – miten ympäristön turmeleminen ja ympäristölupa kytkeytyvät toisiinsa?

Talvivaaran kaivokseen liittyvässä rikosoikeudenkäynnissä konkurssiin menneen kaivosyhtiön entiselle johdolle on luettu syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Helsingin Sanomien (5.8.2015) mukaan syytetyt olivat myöntäneet ympäristön pilaamisen, mutta se oli heidän puolustuksensa perusteella tapahtunut viranomaisten lupien puitteissa. Edelleen syyttäjät ja puolustus ovat käyneet keskustelua siitä, mitä toiminnasta oli määrätty ympäristöluvan ehdoissa ja mitä ei. Ympäristörikoksissa yhdistyy rikos- ja ympäristöoikeus kiinnostavalla tavalla. Kestävästi ei kuitenkaan voida väittää, että vain ympäristöluvan ehtojen vastainen toiminta olisi rikosoikeudessa rangaistavaa tai, että puutteellisia lupaehtoja noudattava toiminta olisi ilman muuta jätettävä rankaisematta.

Rikosoikeudessa laillisuusperiaate on erityisen vahva syytetyn oikeusturvan vuoksi. Rikoslaissa ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö on kuvattu seuraavasti:

”Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta

  1. saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti,…

siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Syytettyjen toiminta oli lisäksi arvioitu syyttäjien mukaan törkeäksi, jota tekomuotoa koskevat rikoslaissa tarkemmin määritellyt kriteerit.

Asiassa näyttää olevan yhteinen käsitys siitä, että Talvivaarassa on tapahtunut ympäristön pilaantumista, kun kaivoksen jätevesistä on vesistöön päässyt sellaisia aineita, kuten sulfaatteja, mangaania ja natriumia. Sen sijaan Helsingin Sanomien mukaan puolustus oli vedonnut siihen, että ympäristöluvissa ei ole ollut sulfaatin, mangaanin ja natriumin pitoisuutta koskevaa lupaehtoa, joten jätevesipäästöt eivät ole rikkoneet lupaehtoja ja edelleen syytettyjen kerrotaan perustelleen ”sulfaattia ja natriumia ja mangaania ei lainsäädännössä, käytännön viranomaistoiminnassa tai yleisestikään ole pidettävä vaarallisina tai tarkkailua vaativina aineina”.

Puolustus esittää edellä sanotun perusteella kiperänä kysymyksenä tuomioistuimelle, onko voitu menetellä määräysten tai lupaehtojen vastaisesti, jos niitä ei ole ollut, tai olisiko luvan täydentämistä pitänyt erikseen hakea aineille, joita ei pidetty vaarallisina. Koska käytössäni ei ole oikeudenkäyntiaineistoa, en voi lähteä arvioimaan näyttökysymyksiä viranomaisten määräyksistä, aineiden lupaehdoista tai aineiden vaarallisuudesta. Epäilemättä ainakin muissa maissa näistä aineista ja niiden sidoksista vaarallisiin aineisiin on ollut kaivostoiminnassa aiemmin kokemuksia.

Asiaa on tarpeen pohtia oikeustieteen näkökulmasta, koska Talvivaaran oikeudenkäynnin lopputulos on merkittävä myös tulevia ympäristörikostapauksia silmällä pitäen.

Rikosoikeudellinen harkinta on kokonaisharkintaa syyllisyyden arvioinnissa. Siinä ei voi pysähtyä arvioimaan vain toiminnan detaljeja, vaan toiminta on nähtävä kokonaisuutena – ehkä tekojen tai laiminlyöntien sarjana. Jossakin vaiheessa vilpittömässä mielessä aloitettu ympäristöä pilaava toiminta, voi tiedon lisääntyessä muuttua törkeäksi huolimattomuudeksi tai jopa tahallisesti lainvastaiseksi toiminnaksi. Teko tai laiminlyönti ei kuitenkaan yksinään riitä rangaistusvastuuseen, sillä vaikka rangaistusvastuu ei edellytä täyttä varmuutta asioiden laidasta, se vaatii, että syytetyllä oli etukäteen mahdollisuus selvittää, mitä voi tapahtua. Rankaiseminen ympäristörikoksesta, esimerkiksi lainvastaisesta ympäristön pilaamisesta, edellyttää, että syytetyllä on ollut moitittavaan toimintaan suhteutettuna käsitys siitä, mikä tulee olemaan todennäköinen seuraus hänen teostansa tai laiminlyönnistänsä.

Rikoslaissa kuvattu ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö viittaa myös lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisuuteen. Rikosoikeudelliseen kokonaisarviointiin kuuluu, että ympäristöä pilaavan toiminnanharjoittajalla on erityinen vastuu ympäristöstä paitsi lupaehtojen myös ympäristönsuojelulain yleisten periaatteiden ja velvollisuuksien sekä ympäristöperusoikeuden valossa. Suojattavan oikeushyvän näkökulmasta katsottuna ympäristörikosoikeudelle on leimallista selkeästi erottuva yhteisöllisten etujen – erilaisten ympäristöarvojen – suojaamispyrkimys myös rikosoikeuden keinoin.

Rikosoikeudellinen harkinta tukeutuu ympäristöoikeuteen yhtäältä siinä, että viranomaisen lupaharkinnassa on asetettu lupaehtoihin asianmukaiset päästöjen raja-arvot ja toiminnanharjoittaja voi luottaa saavansa jatkaa toimintaa niiden mukaisesti. Toisaalta rikosoikeudellisen sääntelyn kannalta lupaehdot tai -määräykset muodostavat vain yhden erityisen tason, jolla toiminnanharjoittajien oikeudellisia velvollisuuksia täsmennetään. Rikosoikeudellinen arviointi ei näin ollen kokonaan tyhjenny lupaehtoihin. Toiminnanharjoittajalla on luvan lisäksi yleinen velvollisuus selvilläoloon toimintansa ympäristövaikutuksista ja pilaantumisen torjuntaan.

Blogitekstin pohjana olen käyttänyt Ympäristöjuridiikka-lehdessä keväällä 2015 yhdessä professori Jukka Mähösen kanssa julkaisemaa artikkeliamme.

 

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.